79 vuotta sitten marraskuussa Stalin hyökkäsi torvet soiden Suomeen. Sodan piti olla ohi muutamassa viikossa ja puna-armeijan Oulun torilla voitonjuhlissa 20 päivässä.
105 päivää ja yli 25 000 suomalaista ja viisinkertainen määrä kaatuneita neuvostosotilaita myöhemmin aseet vaikenivat.
Vihdistä talvisotaan lähti kaikkiaan yli 1 200 miestä. Heistä 98 ei koskaan palannut ja päässyt nauttimaan vapaudesta, jonka puolesta taistelivat.
105 päivää puutteellisilla varusteilla, vaikeissa olosuhteissa, määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan, Suomen kansa piti puolensa.
Suomi oli pysäyttänyt ylivoimaisen vihollisen. Neuvostofasismin pesiytyminen maahamme estettiin ja Suomi jatkoi taivaltaan valtiona itsenäisten länsivaltojen joukossa.
Maana, jossa kansa on vapaa.
Sotavuosien tapahtumat ovat koskettaneet syvästi kansakuntaamme ja tapahtumat tuntuvat edelleen määrittävän suomalaisten identiteettiä.
Nuorta kansakuntaamme repineestä sisällissodasta oli kulunut vain kaksi vuosikymmentä ja vielä 30 -luvun alussa poliittiset ristiriidat olivat vakavia.
Kuitenkin vaaran hetkenä, talvisodan syttyessä voimat koottiin ja vihollinen pystyttiin kohtaamaan yhtenäisenä, yhtenä Suomen kansana, suomalaisina.
Rintamalla luokka-asetelmat, jätkän ja herran välinen jännite oli edelleen olemassa, mutta kotirintamalla saavutettu yhtenäisyys ja upseereiden esimerkillä johtaminen sekä rintamamenestys nivoi kansakuntaa yhteen.
Tätä yhtenäisyyttä alettiin myöhemmin kutsua talvisodan hengeksi. Tällä yhteistyön ja sopimisen kulttuurilla, jossa osapuolet osoittavat kunnioitusta toisilleen, rakennettiin sotien jälkeen myös suomalainen hyvinvointiyhteiskunta.
Vaikka ahneus ja vahvemman oikeus tuntuukin ajoittain olevan maassamme vallalla, on kuitenkin yhteistyö ja sopiminen lopulta kuitenkin aina löytänyt paikkansa. Kansakuntamme on kuitenkin edelleen kansainvälisessä vertailussa lähes mittarilla kuin mittarilla maailman kärjessä.
Suomi on hyvä maa. Paras maa meille suomalaisille.
Maailmassa on lukematon määrä maita, joista sopimisen kulttuuri puuttuu. Maita, jotka vuosikymmenten ristiriitojen repiminä on kadottanut kyvyn yhteistyöhön.
Olin viime vuonna ase kädessä toteuttamassa suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Lähi-Idässä, toimien rauhanturvaajana Libanonissa.
Libanon on pinta-alaltaan noin Uudenmaan kokoinen maa, väestömäärän ollessa Suomen kokoluokkaa. Viimeiset viisi vuosikymmentä maata ovat repineet niin sisäiset ristiriidat kuin ulkoiset konfliktit. Maa on tälläkin hetkellä teknisesti ottaen sotatilassa Israelin kanssa, sotilaiden katsellessa toisiaan tähtäinten läpi tulitaukolinjan molemmin puolin.
Maassa on noin 400 000 palestiinalaispakolaista, joilla ei ole kansalaisuutta, muodostaen käytännössä oman valtion sisälle. Lisäksi maassa on yli miljoona hökkelikylissä asuavaa syyrialaista pakolaista sotaa paossa.
Poliisivoimia Libanonissa ei käytännössä ole ja maan suurin aseellinen joukko, ennen maan armeijaa on Hizbollahin sotilaallinen siipi, jonka mm. EU määrittelee terroristijärjestöksi.
Työskennellessäni tuolla kriisialueella ja nähdessäni paikallisten ihmisten inhimillisen hädän ja kärsimyksen ja keskustellessani heidän kanssaan tuli väistämättä mieleen ne uhraukset, joita aiemmat sukupolvet ovat tehneet, jotta minä olen saanut elää vapaassa Suomessa vailla pelkoa sodasta.
Minun sukupolveni ei ole joutunut kokemaan sotaa enkä ole joutunut kohtaamaa sodan aiheuttamia traumoja vanhemmissani. Olen saanut syntyä itsenäiseen Suomeen, joka on pystynyt tarjoamaan rauhallisen ja vakaan elämän perustan.
Suomi on hyvä maa, vapaa maa. Maa, jonka puolesta kannattaa taistella.
Viimeisen tutkimuksen mukaan etenkin nuorten, alle 25 vuotiaiden maanpuolustustahto on ennätysalhainen. Alle puolet heistä on sitä mieltä, että jos Suomeen hyökätään, niin suomalaisten on puolustauduttava aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta.
Alle puolet. Tulos on huolestuttava.
Voin kuitenkin kertoa, että palvellessani Libanonissa, jääkärikomppaniamme koostui pääosin puoli vuotta aiemmin kotiutuneista varusmiehistä. Voin kertoa, että näiden nuorten miesten ja naisten kyky, motivaatio ja asenne oli ensiluokkaista. Heidän kanssaan palvellessa ei kertaakaan mieleeni noussut ajatus, että nykynuoriso olisi kelvotonta vaan voin vakuuttaa, että nouseva sukupolvi ei anna veteraanien työn arvon hävitä, vaan tahto ja taito maanpuolustukseen ovat edelleen olemassa.
Sodat vaipuvat vähitellen unholaan. On selvää, ettei talvisodankaan muisto elä ikuisesti. Arkkiatri Pelkosen sanoja mukaillen: Meidän tehtävänämme on kuitenkin kunnioittaa ja vaalia menneiden sukupolvien työtä, rakentaa toisesta välittämisen ja ymmärryksen yhteisvastuullinen yhteisö. Se on vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ja
yhdenvertaisuuden Suomi, se on kansainvälisen yhteistyön Sivistys-Suomi.
Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja lotat. Haluan lausua kiitoksen siitä, että kamppailitte vapautemme puolesta ylivoimaista vihollista vastaan ja vielä sen jälkeen työskentelitte monta vuosikymmentä rakentamassa maatamme.
Kiitos
Talvisodan päättymisen muistotilaisuudessa 13.3.2019 Vihdin sankarihaudoilla.
Viimeisimmät kommentit