Suomessa puhutaan mielellään siitä, kuinka täällä on hyvä kasvaa ja kuinka olemme maailman onnellisin maa. Silti tilastot kertovat toisenlaista tarinaa. Yli puolet suomalaisista nuorista kokee psyykkistä kuormitusta. Mielenterveysongelmat ovat yleisin syy alle 30-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeisiin. Nuorten pahoinvointi näkyy kouluissa, terveydenhuollossa ja arjessa – ja mielenterveyspalveluihin voi olla jopa kuukausien jonoja.
Koronapandemia iski erityisen raskaasti nuoriin. Opiskeluun ja arkeen tuli katkos, yksinäisyys lisääntyi ja usko tulevaan horjui. Moni jäi yksin juuri silloin, kun olisi kipeimmin tarvinnut tukea. Tilanne ei ole sittemmin parantunut – päinvastoin. Nuorten hätä kasvaa, mutta samalla palveluista leikataan. Mielenterveyttä ei pitäisi mitata euroissa, vaan ihmisarvossa ja tulevaisuudessa.
Vaikka nuorille on olemassa mielenterveys- ja päihdepalveluita, apu ei aina tavoita niitä, jotka sitä eniten tarvitsevat. Moni ei tiedä, mistä apua voisi hakea, ja toisilla ei yksinkertaisesti ole voimavaroja pyytää apua. Palveluiden saatavuus, ikärajat ja käytännöt vaihtelevat alueittain, mikä aiheuttaa epätietoisuutta, ja pahimmillaan nuori jää kokonaan ilman tarvitsemaansa tukea.
Olen kokenut tämän myös omakohtaisesti. Kun mieli on valmiiksi väsynyt ja arki tuntuu ylivoimaiselta, ei jaksa täyttää lomakkeita, jonottaa puhelinpalveluihin tai yrittää selvittää, kuuluuko apu terveyskeskuksen, opiskelijaterveydenhuollon vai jonkun muun tahon piiriin. Apua hakiessani minulle sanottiin useamman kerran, että pitäisi ottaa yhteyttä toiseen paikkaan. Jokainen siirto, jokainen epäselvä ohje tai passitus eteenpäin tuntui siltä, että olisin halunnut vain luovuttaa. Järjestelmä vaatii vahvuutta juuri silloin, kun ihminen on heikoimmillaan. Se ei ole kohtuullista – eikä inhimillistä.
Olen yksi niistä onnekkaista, jotka lopulta saivat apua – läheisten tukemana. Mutta kaikilla ei ole samaa onnea. Siksi meidän on rakennettava järjestelmä, jossa avun saaminen ei riipu tuurista, jaksamisesta tai siitä, kenet sattuu tuntemaan.
Meillä on mahdollisuus tehdä asioita reilummin ja oikeudenmukaisemmin. Tarvitsemme lisää matalan kynnyksen keskusteluapua kouluihin ja nuorisotiloihin, vahvempaa tukea perheille ja ennen kaikkea varmistuksen siitä, että matalan kynnyksen apua saa nopeasti – ilman lähetteitä, pompottelua ja epäselvyyksiä.
Nuorten mielenterveys- ja päihdeongelmat eivät ole vain tilastollinen terveys- tai sosiaalikysymys. Ne ovat myös syvästi yhteiskunnallinen, koulutuksellinen ja työllisyyteen liittyvä haaste. Ennen kaikkea kyse on ihmisarvosta – jokaisen nuoren oikeudesta tulla kuulluksi, kohdatuksi ja autetuksi. Jokainen ajoissa autettu nuori on voitto. Jokainen nuori, joka jää yksin, on yhteiskunnan epäonnistuminen.
Vilja Haukkamäki, alue- ja kuntavaaliehdokas
Viimeisimmät kommentit